Vuosi sitten.

Vuosi sitten, tänä samana päivänä, minulla oli erittäin hyvä päivä. Olin pitkään kärsinyt unettomuudesta, mutta tasan vuosi sitten olin erittäin hyvin levännyt. Olin saanut nukuttua hyvin, mikä oli pieni ihme. Ilma oli kirkas ja kirpeä, talvinen ja aurinkoinen. Ystäväni Neiti Minttu oli meillä, teimme kreikkalaista ruokaa, söimme ja jutustelimme. Otin illan rennosti, luin kirjaa. Kaikkiaan hieno päivä, sellainen täydellisen tahraton päivä kun kaikki sujuu hienosti, olo on hyvä ja ilma on mainio. Hyvää ruokaa, hyvää seuraa.

Illalla makasin sängyssä, talo oli täysin hiljainen. En saanut unta.

Kello oli hiukan yli puolenyön kun oloni muuttui kummalliseksi. Vatsa kramppasi, uudestaan ja uudestaan. Supistukset olivat alkaneet.

24 tuntia myöhemmin raahustimme mieheni kanssa räntäsateessa ja myrskyssä Kätilöopiston ovista sisään, mukanamme laukku joka oli jo kuukausia ollut pakattuna ja eteisessä odottamassa.

6 tuntia myöhemmin minusta tuli äiti. Äiti.

Muistan synnytyksestä kaiken. Muistan miltä tuntui nähdä oma lapsi ensimmäisen kerran. Isoksi povattu vauva olikin pieni ruipelo jolla oli tuuhea punainen tukka (oikeasti ”ruipelo” painoi vain hitusen vaille neljä kiloa, mutta äidin silmissä lapsi oli piskuinen). Muistan yhä miltä tuntui saada nyytti sairaalamekon alle, miltä pienet varpaat ja sormet näyttivät ja tuntuivat, ja miltä vauva tuoksui. Muistan miten sydämeni oli pakahtua onnesta, ylpeydestä ja rakkaudesta.

Yhtä kirkas on kuitenkin muisto siitä päivästä tasan vuosi sitten, kun aurinko paistoi ja talo oli vielä hiljainen, eikä elämä ollut vielä muuttunut. On ihanaa että minulla on tämä muisto kun etsin vielä ääntäni äitinä. Toisinaan tuntuu että se mitä olin ennen on jäämässä äitiyden jalkoihin, mutta sisimpäni on ankkuroitu tuohon päivään eikä voi kadota.

 

koipeliini1

”Olet hento,

olet pieni

voi sun pikkusormeskin

kuin linnunjalka”

-Risto Rasa

Mainokset

2 thoughts on “Vuosi sitten.

  1. Muistan myös tuon hyvän päivän, se oli merkityksellinen kaikessa yksinkertaisuudessaan 🙂 Ja sen levottomuuden joka alkoi kun kerroit lähdöstä laitokselle. En ole varmasti ikinä jännittänyt kenenkään muun puolesta niin paljon, huh!

    Ja sitten, miltä tuntuikaan pitää teidän pienen pientä poikaa sylissä sinä kauniina sunnuntai-iltana, hui. Hienoja, huimia muistoja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s