Äiti sanoi.

Niin kauan kun muistan, olen tuntenut olevani vanha. Tänä kesänä alkoi kroppakin olla samaa mieltä. Ensin kivisti toista pohjetta, aina toisinaan, illan tai kaksi. Särkylääke ja liikunta auttoivat, aluksi.

Sitten särkyä alkoi olla useammin, toisessakin jalassa, kovempaa. Nilkkaan asti, lonkkaan säteillen. Kävin lääkärissäkin missä todettiin yhdessä että mitään poikkeavaa ei jaloissa näy. Sain ohjeeksi venytellä ja syödä särkylääkettä. Nyt särky on ajoittain niin kovaa että kahvakuulajumpasta täytyy typistää pois kohdat joissa pitäisi seisoa yhdellä jalalla – en pysty.

Lenkillä ollessani katselin keltaiseksi muuttuneita lehtiä ja vuolasta koskea, ja mietin kauanko vielä on aikaa käydä lenkeillä. Kauanko, ennen kun päätän että se ei ole kivun arvoista. Oikeasti en ole vanha, mutta kuitenkin. Olen.

Puhuin asiaa äidilleni, enkä ilmeisesti ensimmäistä kertaa, sillä äitini totesi että ”odotas kun pääset tähän ikään”. Kysyin että paheneeko tämä siis, johon äiti vastasi että ”no juu, mutta et enää jaksa murehtia sitä ja puhua siitä jatkuvasti”.  Kun ensimmäistä kertaa joutuu miettimään miten jalkojaan pitää kun istuu, tai koska lähtee kävelylle (mahdollinen särky joka siitä seuraa tekee tyhjäksi päivän muut suunnitelmat) sitä alkaa taas kutoa enemmän ja lukee paljon Eeva Kilven runoja vanhenemisesta.

Parhaiten kolahtaa silloin tämä:

Lääkäreiltä minä odotan enää nimeä taudilleni.

-Sellaista tautia kuin teidän
ei ole olemassakaan,
sanoi ensimmäinen.

-Jos ihmistä joka paikkaan koskee,
sanoi toinen, häntä ei vaivaa mikään.

-Mitä tämä on? Koskee sinne, koskee tänne, jokin raja täytyy olla. 

Kaikki on luetteloitu, sanoi sosiaalihoitaja.

Ehkei ole minuakaan.
Kannan persoonatta tätä kipujeni rinkkaa,
kiskon asvaltilla rekeä
täynnä omia särkeviä luitani
suuntaan jonne ne eivät halua seurata.

-Yritä tottua siihen, sanoi ystävä,
alistua todennäköisyyteen että tilasi aina vain pahenee,
luopua toivosta että saisit apua
ja hyväksyä mahdollisuus että elät kauan.

 

Mainokset

Kuistilla, osa 1

Uudessa kodissa on pikkuinen kuisti, jolle ei oikein ole ollut käyttöä. Ajatus kuistista on ihana, mutta syksyn kuisti oli remonttiroinaa täynnä ja talvella siellä oli rapsakat kaksi astetta enemmän kuin ulkona. Kevätauringon alkaessa lämmittää kuistin nurkkaa päätin laittaa paikat järjestykseen. Tässä on kuvassa talon mukana tullut sekretääri, johon viritin korttipisteen. Hamstraan kauniita kortteja milloin mistäkin, ja korttikokoelman lisäksi järjestelin sekretääriin postimerkit, parhaat korttikynäni, kirjekuoret, tarroja ja kiiltokuvia. Ensimmäisen vastausta odottava kortti saapuikin eilen, joten korttinurkka testataan tänään.

20120511-081454.jpg

Onnistunut talvehtiminen

Viime kesänä rakastuin yllätyksekseni pelargonioihin. Ne koristivat rappusia ja kuistia kesän, ja syksyn tullen ei tehnyt mieli viedä raatoja kompostiin. Äitini ohjein kokosin ne pahvilaatikkoon ja vein kellariin. Kastelin aluksi niukasti ja sitten en lainkaan. Lämpötila kellarissa oli parhaillaan  (tai pahimmillaan) +2. Yllätys oli suuri kun kevään tullessa ruukkujen raadoista puski kalpeaa uutta lehteä. Konsultoin taas äitiäni ja nostin ruukut kuistille, vaihdoin mullat osittain uusiksi, leikkasin varret lyhyiksi ja aloitin kastelun. Kastelin ensin varovasti ja lisäsin kastelukertoja niin että multa oli tuoretta ja kosteaa noin viikossa. Laitoin ruukkuihin kukkiville kasveille tarkoitetut ravinnepuikot. Aluksi näytti siltä että pelargoniat kuolivat tähän käsittelyyn, mutta vähitellen uusia lehtiä alkoi taas ilmestyä. Odotan enää yhden surkian näköisen rassukan heräämistä eloon, mutta muuten lehtiä on jo ihan kivasti. Jos selviävät ensi talvestakin, vaihdan isommat ruukut seuraavana keväänä.

Uusiakin pelargonioita piti tietysti kuistille ostaa. Niitä vahtii äkäinen valkoinen kissa.

Ei nyt mietitä sitä että kuistin ikkunat kaipaavat pikaista pesemistä.

Kirppislöytöjä

Olin ensimmäistä kertaa koskaan Riihimäelle, ja piipahdin ennen kotimatkaa kirpparilla. Yleensä en kirpparilta löydä mitään, ja ihmettelen aina kun toiset esittelevät aarteitaan. Eniten toivoisin löytäväni pari kaunista silkkitäkkiä ja vanhoja kauniita purkkeja. Moisia helmiä ei nytkään näkynyt, mutta saalis on kuitenkin parempi kuin koskaan ennen. Muutama iso lasipurkki jäi ostamatta kun en olisi jaksanut niitä kantaa kotiin. Helsingissä vastaavilla olikin sitten hintaa tuplasti enemmän, kun tänään moisiin törmäsin. Höh.

Hauska pieni rasia jonka sisällä on peli jota en osaa pelata. Kannessa lukee Patent Necessär, joten aion säilyttää tässä patentoituja nesessäärejäni jatkossa. Älkää kysykö mitä ne ovat.

Soman emalikuppi kannella. Odottaa uutta keittiötä.

Roald Dahlin Oswald -eno. Ei ole montaa päivää kun meinasin ostaa tämän kirjakaupasta. Nyt se maksoi 0,50 €.

Unelmia maailmalla

Kävin vajaa kuukausi sitten Kööpenhaminassa työmatkalla, ja osuin kokouksen alkua odotellessani kahvilaan, joka siihen asti oli ollut olemassa vain yhteisissä unelmissamme Neiti Kardemumman kanssa. Majatalo saattaa jonain vielä jonain päivänä olla olemassa muuallakin kuin täällä virtuaalimaailmassa, mutta jos niin ei koskaan kävisi, on hyvä tietää unelmiemme kahvilan löytyvän Taskasta. Mormors on pieni, sympaattinen kahvila/myymälä. Herkullisia sämpylöitä raikkailla täytteillä, ihania mehuja, muhkeita muffinsseja. Tiskin takana aito täti-ihminen, ei mikään tympeä lukiolainen. Harmi ettei kamera ollut mukana, nettisivujen kuvat eivät oikein tee oikeutta paikalle.

Tällä viikolla oli Göteborgissa, josta löytyi myös melkein joka kadun kulmasta toinen toistaan viehättävämmän näköinen kahvila. Päädyin hieman Mormors:in henkisee, hyvin kotoisaan paikkaan, jossa nautin jättiläismäisen lämpimän voileivän salaatilla sekä reilun kupin teetä n. 8 eurolla. Makeat leivonnaiset olivat huumaavan herkullisen näköisiä, mutta leivän jälkeen ei ollut mitään mahdollisuutta tutustua niihin sen tarkemmin.

Jotenkin vaan tuntuu siltä, että Suomessa voisi olla vähän enemmän tämän tyyppistä toimintaa. Vai mitä?

p.s. Göteborg on kiva!

Seuraavaksi ristipistotöitä?

Kuun alussa olin kahden ystäväni kanssa Gotan Projectin keikalla Kulttuuritalolla. Paikan päälle saavuttamme panin merkille useamman iäkkäämmän pariskunnan, jotka eivät ihan vastanneet käsitystäni Gotanin kohderyhmästä. Hämmennys kasvoi entisestään, kun seisomakatsomossa alkoivat tanssiharjoitukset. Kolmen kovaa vauhtia kolmeakymmentä lähestyvän naisen ryhmämme piti lavan edessä paikkojaan järkytyksestä lamaantuneina. Olimmeko alkaneet pitää ikäihmisten musiikista? Eikö moderni tango ollutkaan modernia?

Kaiken tämän keskellä muistin juuri ilmoittautuneeni (serkkuni houkuttelemana tosin) kranssikurssille. Sen jälkeen olikin aika vaihtaa puheenaihetta.

Kurssi oli eilen, ja kranssista tuli hieno. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Ruotsalainen joulu

Mihin aika oikein menee?

No minäpä kerron minne.

Täten lanseeraan Majataloon uuden sananlaskun: ”aika katoaa puikoille”.

Noista viimeisistä Nororaidoista jäi ilmeisesti päälle jonkinlainen raitasukkavillitys. Ihanimpia sukkia on nyt mielestäni sellaiset jossa on kaikenlaista langanjämää suloisena sekamelskana. Sellaisissa sukissa olo on kuin maailman vahvimmalla tytöllä.