Some -krapula.

Sosiaalinen media on toisinaan aika hieno juttu. Monesti isot uutiset tavoittavat minut Twitterin kautta. En seuraa ihmeemmin uutistoimistoja, vaan jutut tulvista, kouluampumisista ja metsäpaloista ikäänkuin tihkuvat puhelimeeni siitä huolimatta. Venla-gaalan uutisoinnissa korostettiin kaula-aukkoja ja halkeamia. En lue lehtiä mutta tiedän tämän koska Twitter.

Instagram puolestaan antaa tilaisuuden kurkistaa niiden rakkaiden elämään jotka ovat kaukana, joko maantieteellisesti tai sitten vain sen kiireen päässä joka estää meitä näkemästä viikottain. Sisko laittaa aamuisin tukkansa kauniisti ja rajaa silmänsä taidolla. Tiedän tämän koska Instagram. Sama vinkeä väline tuo isosiskonkin lähelle, vaikka on oikeasti kaukana. Samalla seuraan näppärästi vaikkapa sitä tatuoijaa joka minuakin ajoittain koristelee. Ties vaikka iskisi inspiraatio.

Facebook taas on jotain mitä en aivan ole oppinut sulattamaan vaikka olenkin sitä ahkerasti käyttänyt. Sen alati muuttuvat käyttöehdot ja tavallaan myös muuttuva luonne hämmentävät. Kerran päivässä se kertoo että entinen työkaverini pitää Gigantista. Minulla on ”kavereita” joiden kuvia tai päivityksiä en näe. Oletan että olen listalla jollaisia olen itsekin luonut. Haluan kertoa läheisille kun lapseni sanoo jotain hulvatonta, ja koska lapseni on nerokas ja hulvaton, sitä sattuu usein. Ymmärrän että kaikkia nämä jutut eivät kiinnosta ja siksipä olen luonut oman listan niille joille lapsi on tärkeä tai jotka ovat ilmaisseet että hassun lapsen hassut jutut huvittavat. Sitten on ne ihmiset joita ehkä kiinnostaa hassut eläinjutut (”meillä on hassu koiranpentu, se kyttää naapureita ja juo kahvia salaa!”, ”katsokaa nyt eläimiä, nukkuvat pinossa ihan hassusti!”). Sitten on se väki joiden kanssa lukioaikana ei tullut toimeen mutta jotka ovat unohtaneet sen jossain vuosien saatossa ja haluavat nyt olla ”kavereita”. Kaveripyyntöjä tulee tyypeiltä jotka eivät tunnistaisi tai tervehtisi jos näkisimme kadulla. En minä halua niiden kaveriksi, edes some-leikisti. Oon just sillai lapsellinen.
Poistin profiilini facebookista reilu kolme vuotta sitten. Lähetin kavereille viestin että sain tarpeekseni näistä muka-kuulumisista ja muka-kaveruudesta. Että nyt puhelin käteen, sähköposti laulamaan, tai miksei ihan oikeaakin postia voisi lähettää. Kuvittelin että nyt me kahvitellaan ja soitellaan ja kirjoitellaan kirjeitä. Muutamassa kuukaudessa selvisi miksi facebook on niin suosittu – sain yhden kirjeen ja yhden kortin, mutta muuten olin se joka viimeiseksi kuuli kaikesta. Kutsut jaettiin ja uutiset kerrottiin facebookissa. Tunsin itseni tyypiksi joka istuu kotona sähköttimen vieressä ja odottaa kutsua teelle tai tanssijaisiin. Murruin ja liityin uudelleen kun kummipoika syntyi. Facebookissa sen kuvia pääsi katsomaan ja kuulumisia lukemaan. Vaikkei aina ehtinyt kylään, koki silti tietävänsä mitä ihmistaimelle kuuluu. Nyt näen sitä tuossa rapussa ja pihalla, ja voin kysyä siltä itse, mutta edelleen on paljon sellaista mitä FB tarjoaa mitä haluan. Monesti siellä tapahtuva kuulumisten vaihto ei ole minkään tilalta, vaan sen lisäksi mitä muuten olisi. Silti aina hetkittäin mitta täyttyy – ei mua kiinnosta kuka tykkää Gigantista. Toisaalta, jos mä löydän Etsystä pyörääni kellon jossa on kuva iloisesta nakista, haluan jakaa sen ystävieni kanssa, koska haloo! Soittokello jossa on iloisen nakin kuva! Jos kaikki olisivat Twitterissä niin sehän hoituisi siellä, mutta kun eivät ole. Moni sellainen ei ole joka varmasti arvostaisi nakkikelloa. Moni sellainen ei ole joka on sitä mieltä että tuo on ihan kohtuullinen hinta nakkikellosta.
NakkI!

Eilen se mitta täyttyi taas ihan yllättäen. Pistin profiilini hyllylle. Nyt en tiedä mitä Qulma tarjoaa lounaalla, mutta en mä toisaalta sinne lounaalle ehtisikään. En voi kertoa kaikille että Daphne du Maurierin Rebecca on yksi parhaista kirjoista mitä olen lukenut, mutta toisaalta, vaikka kertoisin niin ei siihen kukaan kuitenkaan tarttuis. Tämmöiseen tarvitsisin ehkä kirjapiirin. Taloyhtiöllä on FB-ryhmä jossa välillä jaetaan tietoa tai tehdään päätöksiä. Näistä jään nyt paitsi. Toisaalta, asutaan kaikki samassa talossa, osittain jopa samassa asunnossa, joten ehkä voin odottaa tietoa tärkeistä asioista vaikkapa puolisoltani. Suurin säälihän on tietysti se että jos opiskelukavereista muodostuva marttakerho pitää käsityöillan, mä en tiedä siitä. Eikun tiedänpäs. Ne varmaan laittaa mulle tekstiviestin.

Mainokset

Äiti sanoi.

Niin kauan kun muistan, olen tuntenut olevani vanha. Tänä kesänä alkoi kroppakin olla samaa mieltä. Ensin kivisti toista pohjetta, aina toisinaan, illan tai kaksi. Särkylääke ja liikunta auttoivat, aluksi.

Sitten särkyä alkoi olla useammin, toisessakin jalassa, kovempaa. Nilkkaan asti, lonkkaan säteillen. Kävin lääkärissäkin missä todettiin yhdessä että mitään poikkeavaa ei jaloissa näy. Sain ohjeeksi venytellä ja syödä särkylääkettä. Nyt särky on ajoittain niin kovaa että kahvakuulajumpasta täytyy typistää pois kohdat joissa pitäisi seisoa yhdellä jalalla – en pysty.

Lenkillä ollessani katselin keltaiseksi muuttuneita lehtiä ja vuolasta koskea, ja mietin kauanko vielä on aikaa käydä lenkeillä. Kauanko, ennen kun päätän että se ei ole kivun arvoista. Oikeasti en ole vanha, mutta kuitenkin. Olen.

Puhuin asiaa äidilleni, enkä ilmeisesti ensimmäistä kertaa, sillä äitini totesi että ”odotas kun pääset tähän ikään”. Kysyin että paheneeko tämä siis, johon äiti vastasi että ”no juu, mutta et enää jaksa murehtia sitä ja puhua siitä jatkuvasti”.  Kun ensimmäistä kertaa joutuu miettimään miten jalkojaan pitää kun istuu, tai koska lähtee kävelylle (mahdollinen särky joka siitä seuraa tekee tyhjäksi päivän muut suunnitelmat) sitä alkaa taas kutoa enemmän ja lukee paljon Eeva Kilven runoja vanhenemisesta.

Parhaiten kolahtaa silloin tämä:

Lääkäreiltä minä odotan enää nimeä taudilleni.

-Sellaista tautia kuin teidän
ei ole olemassakaan,
sanoi ensimmäinen.

-Jos ihmistä joka paikkaan koskee,
sanoi toinen, häntä ei vaivaa mikään.

-Mitä tämä on? Koskee sinne, koskee tänne, jokin raja täytyy olla. 

Kaikki on luetteloitu, sanoi sosiaalihoitaja.

Ehkei ole minuakaan.
Kannan persoonatta tätä kipujeni rinkkaa,
kiskon asvaltilla rekeä
täynnä omia särkeviä luitani
suuntaan jonne ne eivät halua seurata.

-Yritä tottua siihen, sanoi ystävä,
alistua todennäköisyyteen että tilasi aina vain pahenee,
luopua toivosta että saisit apua
ja hyväksyä mahdollisuus että elät kauan.

 

Mitä tuli ostettua?

Tästä saan tietysti syyttää vain itseäni, sillä niinhän se on että ei se ole tyhmä joka myy, vaan se joka ostaa, mutta mutta…

Meillä on viimeaikoina sairastettu, ja pieni mies sai kerralla liiankin monta tautia. Nesteiden nauttiminen oli tärkeässä asemassa, ja kun mummin tekemät marjamehut loppuivat hain kaupasta mehukeittoja ja mehua jääkaappiin. Koska kauppamehut (lukuunottamatta brunssien tuoremehuja) ovat meillä aika tuntematonta seutua, tarttui kaupasta koriin mehutölkki jonka ainesosia en tajunnut kaupassa edes tutkia. Jotenkin väsyneet äitiaivot tulkitsivat että Pirkka = luotettavaa laatua. No jo tuli opetus.

Kaadoin mehua potilaalle lasiin, ja saman tien piti katsoa mitä ihmettä siinä lirussa oikein on.

No eihän se oikeasti ollut edes mitään mehua, vaan ”Raparperipunaherukkajuomaa”.

Purkin kyljestä tavasin suu auki ainesosat:

vesi, sokeri, rypäle- (0,5 %), appelsiini- (0,3 %) ja punaherukkatäysmehutiiviste (0,2%), tiivisteestä valmistettu raparperisose (0,2 %), aromit, happamuudensäätöaineet (E330, E270), väri (E163), stabilointiaine (E410).

Siis ei herranen aika! 1,2 % yhteensä on jotain hedelmään tai marjaan viittaavaa tuotetta, loppu on vettä ja sokeria ja E-mitälie. Kaloreita tässä litkusssa on 41 kcal/1 dl, mikä on suoritus sinänsä.

Sekin jo kertoo paljon että tuotteeseen jossa on punaherukkaa (noin nimeksi) on pitänyt lisätä väriainetta.

Selvästi täytyy entistä enemmän alkaa kiinnittää huomiota niihin omiin valintoihin siellä ruokakaupassa, ja ottaa etenkin uusien tuotteiden kanssa ns. silmä käteen.

Vertailun vuoksi meidän ”viikonloppumehussa” (God Morgonin appelsiini-verigreippi) on seuraavat ainesosat: Appelsiinitäysmehua (60 %), verigreippitäysmehua (40 %), appelsiinihedelmälihaa.

 

iPhone 4 tahtoo soittaa, mutta kenelle?

Olen ollut iPhoneeni erittäin tyytyväinen. Se on nätti, se on kevyt, sillä voi hoitaa pankkiasiat, etsiä lähimmän pizzerian numeron tai kahvilan aukioloajat, sillä saa hienoja kuvia, enkä ehkä osaisi enää olla ilman. Lisäksi se toimii puhelimena! Tekstiviestitkin lähtee näppärästä ja Nokialaisiin verrattuna tähän mennessä 100 % varmuudella oikealle ihmiselle, ennen kun tuli usein ajatuksissaan laitettua viestejä minne sattui. Yksi ongelma meillä on, ja se on tuo kommunikaatiopuoli. Uusi puhelimeni teoriassa ymmärtää puhettani ja tekee mitä käsketään. Alla muutama esimerkki siitä miten me käytännössä keskustellaan.

’Soita äiti’ = Soitetaan musiikkia artistilta Marilyn Monroe’

’Soita Neiti Minttu’ = ’Soitetaan Kelan takaisinperintäyksikkö’ (?!?)

’Soita terveyskeskuksen ajanvaraus’ = ’Soitetaan Anoppi’

(Anopille voi muuten satunnaisesti soittaa myös käskyillä ”soita äiti” ja ”soita seuraava kappale”)

Ehkä me jonain päivänä vielä puhumme samaa kieltä, siihen asti lienee parasta valita numerot perinteisin keinoin.

 

Varoittava esimerkki

Maalasin tovi sitten vanhan pöydän jonka aiomme sijoittaa keittiöön. Jälkeenpäin ajatellen pöytä olisi ollut sellaisenaan hyvä, mutta ennen projektiin ryhtymistä ajattelin että uusi, kaunis maalipinta on helposti saavutettavissa ja piristäisi vanhaa (välissä vauvan hoitopöytänä palvellutta) vanhusta.

Väärin. Nyt voin näin harrastelijana jakaa muutaman jälkiviisauden liittyen vanhojen huonekalujen maalaamiseen, ja erityisesti maalinpoistoon (kannattaa seurata tietysti valitsemansa merkin antamia ohjeita, mutta ainakin omassani ohjeet olivat hyvin suppeat):

  • Maalinpoistoon tarkoitettuja aineita on useita, ja hintahaarukka melko suuri. Kannattaa hiukan panostaa, ja valita mielellään värillinen ja hyytelömäinen myrkky.
  • Maalinpoisto aine todellakin on myrkkyä. Välineet ovat tärkeitä; varaa vahvoja haskoja, kunnon maalikaapimet (mielellään kapea ja leveä), tarvikkeet työalueen suojaamiseen (esimerkiksi vanha lakana tms.) sekä huonekalun pesemiseen maalinpoiston jälkeen (rättejä, ämpäri, pesusieni jne.)
  • Älä pukeudu parhaimpiisi.
  • Työtilan tulee olla tarpeeksi suuri jotta pystyt liikkumaan huonekalun ympärillä vaivatta.
  • Työtilan tuuletus on tärkeää, parasta on jos homman saa hoidettua ulkona, suojaa tässäkin tapauksessa alusta hyvin äläkä päästä myrkkyjä luontoon. Hengityssuojain auttaa.
  • Levitä maalinpoistoainetta paksusti, ja lisää tarvittaessa. Usko pois, tätä prosessia et halua toistaa monesti.
  • Älä anna pinnan kuivua vaan poista kupliva maali heti.
  • Vaihda tarvittaessa suojahanskoja, pidä tauko, juo vettä.
  • Ole huolellinen pestessäsi huonekalua käsittelyn jälkeen, harjaa, hinkkaa, huuhtele, kuivaa.

Tehkää kuten sanon, älkää kuten itse tein; aloitin projektin kun aikaa oli tunti. Luulin että keittiö on ”ihan hyvä paikka” vaikken päässyt edes kiertämään pöytää koskematta siihen, suojasin tilan huonosti, sain kurkkuni kipeäksi ja ihoni kutisevaksi, kitsastelin maalinpoistoaineen kanssa ja jouduin kantamaan pöydän pihalle uutta käsittelyä varten, löysin vain yhden kumihanskan josta lähti väri ja sormeni turposi ja kihelmöi, pesin pöydän huonosti ja sen kansi oli aamulla syöpyneen näköinen. Viimeistelin onnistuneen tee-se-itse -projektin hiomalla pöydän huonosti ja lopputulos on merkittävästi huonompi kuin lähtökohta.

Sitä elää ja oppii, eikun pöytäliinoja ostamaan!

Etsintä jatkuu (mistä niitä kiinatossuja saa?!)

Epätoivoisena olen nyt laajentanut etsintäni Helsingin ulkopuolelle. Toiveet olivat jo korkealla kun kuulin että Kouvolassa sijaitsee Nordic China Center. Kun alueen portit näkyivät horisontissa, aloin jo innostua ja kyselin matkaseurueelta monetko parit kiinatossuja saan ostaa. Parkkipaikalla tunnelma kuitenkin lässähti.

Nordic China Center

Portti oli hieno mutta muuten paikka oli melkoinen pettymys. Isossa hallissa oli paljon pieniä kojuja joissa myytiin tuhkakuppeja, avaimenperiä, kenkiä, pyyhkeitä, hanoja, laukkuja… Alusta asti oli kuitenkin selvää että kiinatossujani en tulisi löytämään, enkä löytänyt. Tarjolla oli nahkakenkiä hintaan 6.99 € mutta hajusta päätellen materiaali ei ainakaan ollut minkään eläimen nahkaa. Ostin lopulta avaimenperän (1.50 €) ja suuntasin nälissäni kohti alueella sijaitsevaa ravintolaa.

Erikoistarjous

Saako näille nauraa?

Jatkan valitsemallani linjalla; pysäytän kaikki näkemäni ihmiset joilla on jalassa kiinatossut ja kyselen ostopaikkaa. Tähän asti kaikki vastaukset ovat alkaneet jokseenkin sanoilla ”joskus kaksi vuotta sitten”. Masentavaa.

Uusinta tietoa: kävin Kenkä-Marskissa josta piti löytymän kiinatossuja pienellä korolla (ei ihanteellinen vaihtoehto mutta alkaa vaikuttaa paremmalta ja paremmalta kun ei muuta löydy). Siellä oli yllätyksekseni myös niitä korottomia versioita (korolliset olivat kahta paria vaille loppu ja ilmeisestikin poistumassa valikoimasta). Suurin yllätys oli tossujen hinta; 49 euroa. Neljäkymmentäyhdeksän euroa. No haloo! En maksa!

Kiinatossujen kaipuu.

Vanhoina Hyvinä Aikoina kulutin kesässä muutamat kiinatossut. Minulla on ollut siniset, punaiset, vihreät, ruskeat ja kasa mustia kiinatossuja. Kiinatossut ovat (parhaillaan) pehmeät jalassa, ja olen vielä siinä henkisessä iässä että mielestäni ne sopivat melkein kaikkiin asuihin. Rakastan rakastan rakastan kiinatossuja.

Pettymys oli suuri kun Bulevardilla sijainnut Kiina Soppi sulki ovensa. Sen jälkeen en ole kunnollisia kiinatossuja löytänytkään. Jos joku tietää paikan joka niitä myy, kertokaa ihmeessä (tänään etsin 2 tuntia ympäri Helsinkiä hyvin laihoin tuloksin).

 

ps. älkää sanoko että se pieni kauppa Kampissa sillä sitä ei enää ole, älkääkä myöskään sanoko Indian Bazaar sillä siellä myytävät tossut ovat kovia, kalliita, rumia, outoa materiaalia ja minulla raukalla on niitä ollut jo kahdet; toisissa halkesi pohjat kahtia ja toisissa ei pysy soljet kiinni.

 

pps. henkilökohtaiseen blogihiljaisuuteen on ollut syynä muutto. Asiasta enemmän kunhan löydän sen piuhan joka siirtää kuvat kamerasta koneelle. Muuttolaatikoita purkamatta arviolta vielä 40.