Amanda Palmer & The Grand Theft Orchestra – The Bed Song

Hyvää ystävänpäivää! Jaan juhlapäivän kunniaksi itseäni liikuttavan musiikkivideon. Jos olisin facebookissa, jakaisin tätä nyt siellä ja sitten rullaisin alahuultani koska kukaan ei katso eikä kommentoi. Nyt ei tarvitse murjottaa, mutta voin silti toivoa että joku saa tästä yhtä paljon irti kuin minäkin; kylmät väreet ja silmäänkin taisi mennä joku roska. Pitäkää huolta tärkeistä ihmisistänne vuoden kaikkina päivinä.

 

Jälkikirjoitus: tämän videon aiheuttamaan surumielisyyteen vastalääkkeenä (tai ainakin jollakin tavalla tasapainoittavana tekijänä) toimii Samuli Putro.

Mainokset

Vahva suositus: Brooklyn Café

Viisikulmaan, osoitteeseen Fredrikinkatu 9, on ilmestynyt varsinainen aarre. Brooklyn Cafén bagelit ovat aivan omaa luokkaansa (kokeilkaa prosciuttoversiota jos ette usko) ja olen myös varsin ihastunut paikan kahveihin. Täysin oma lukunsa on myös tunnelmallinen sisustus ja erityismaininta vielä palvelustakin.

Ainoa miinus on se että paikka ei ole omalla kulkureitilläni kuin silloin kun käyn tatuoitavana Legacyssa.

Tänään palkitsin itseni bagelilla ja vaniljalatella sillä oli pitkän koulutukseni viimeinen koulupäivä. Lumista katua kävellessäni, bageli laukussa ja höyryävä latte kädessä, ikävöin tämän blogin toista kirjoittajaa niin että rintaan koski.

20121214-201129.jpg

20121214-201143.jpg

20121214-201156.jpg

Surkia yö

Muistan kun tutustuimme sinuun vuosia sitten. Mieheni ihastui sinuun ensimmäisellä silmäyksellä, ja koska olit minustakin viehättävä, avasimme kotimme sinulle. Sinusta tuli osa makuuhuoneemme ”vakiovarustelua”. Olit siellä aina kun kaipasimme tunnelmallista valaistusta tai halusimme lukea hyvää kirjaa. Selvisit kolhuitta monesta muutosta.

Olen pahoillani ettemme pystyneet suojelemaan sinua yöllä, kun neljävuotiaamme jalka osui sinuun kohtalokkain seurauksin. Siivosimme sirpaleesi tuntien kunnioitusta ja surua. Nyt kyyneleet on kuivattu ja on aika katsoa eteenpäin. Cosy, kiitos kaikesta. Muistamme sinua hyvällä.

 

kuva

Äitienpäivä

”Äiti, minä kuulin sellaisesta pojasta joka ei yhtään tykkää vaahtenasiinapista! Kyllä kuulin!”

Lapsi oli ihan itse valinnut lahjapaperin ja siihen sopivat tarrat. Kaikessa oli kuulemma ajateltu sitä mistä äiti eniten tykkää. Korttiin oli piirretty äiti, pusuja ja haleja, porkkana ja ehkä uimahalli tai muu mukava asia. Paketista löytyi Globe Hopen ihana olkalaukku (jonka valitsemiseen tämä äiti ehkä aika vahvasti oli vaikuttamassa). Myöhemmin sain lisälahjana Dymon, jolla kelpaa muuttohässäkän keskellä nimikoida… kaikkea.



Pikkuväen kirjavinkki

En usko että kirjoja voi koskaan olla liikaa, mutta täytyy sanoa että meidän muksulla niitä on aika paljon. Tänään kun järjestin niitä parempaan ruotuun niin käteen osui pitkästä aikaa Eppu Nuotion ’Näin pienissä kengissä’ (Tammi 2003). Kylläpä harmitti ettei tuo kirja muistunut mieleen silloin kun täällä yritettiin selittää leikki-ikäiselle vaikeita asioita. Pala tarttuu herkällä äidillä kurkkuun kun yrittää lukea näitä runoja, jotka on juurikin pikkuväelle tarkoitettu.

Hautajaisissa kaikilla on mustat vaatteet ja silmänaluset.
Ja isot kukkapuskat ja puheet oikein hiljaiset.
Ja hautausmaalla ei kukaan naura eikä kilpaa juokse.
Kun ei kenelläkään enää ole kiire mummin luokse.

Lopulta ei äitikään enää tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, sillä

Mummolla on ikävä ukkia,
pitää lapasinaan ukin villasukkia.
Tyhjänä keinuu ukin keinutuoli,
kun ukki meni kinkkubingoon ja sinne sitten kuoli.

Meillä tykätään runoista, ja tämän kirjan isoja ja pieniäkin suruja käsittelevät runot kyllä uppoavat sekä äitiin että poikaan.

 

Kirjan on kuvittanut Katja Tukiainen. Notta sekin puoli on siis kunnossa.

Täyttyneitä toiveita

Tiedättekö tunteen kun haluaa jotain kauan ja kovasti, muttei koskaan usko että voisi saada haluamansa? Nyt kävi niin, että yksi suurimmista haaveistani toteutuu, melkein vahingossa.

Vekaravaaran väki pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa meidän kanssa yhteiseen puutaloon kesällä. Molemmilla on omat kerroksensa ja lisäksi saamme rutkasti yhteistä tilaa. Pihalla kelpaa kesällä grillata ja lökötellä riippumatossa oman omenapuun varjossa, syksyllä keräämme marjoja omista marjapensaista. Vuoden ympäri aion istua lasitetulla pienellä kuistillani, taivastelemassa hyvää tuuriani.

Toisaalta en usko että kyse oli tuurista. Talo on meidän koska se on meidän Kotimme. Se on tarkoitettu meille narisevine lautoineen päivineen. Kesken hermojani riistäneen ostoprosessin tuleva naapurini lepytteli hermojani tekstiviestillä:

”Asioilla on tapana järjestyä! Jos se on meidän koti, me saadaan se. Jos ei, niin sit on jotain muuta odottamassa, uskon minä.”

Ja se on. Se on meidän koti.


Talon löytyminen ja ostaminen olivat melkoinen sattumusten ja onnenkantamoisten seikkailu, ja talon hellästä hoivaamisesta ja varovaisesta remontoimisesta tullaan varmasti vielä blogissa puhumaan. Lisäsin kategorian ’koti’ kaikille remppa- ja sisustuspostauksille joita tulen jatkossa suoltamaan.

Muuttoon on vielä kuukausia, ja nykyinen (rakas) kotikin pitää vielä myydä. Olemme viihtyneet täällä hyvin, mutta jokainen koti on  ollut vain väliaikainen etappi kohti unelmaa omasta puutalosta, eikä luopuminen tällä kertaa ole vaikeaa.

Joulutarina

Lähdin joulun alla viikonlopuksi Lontooseen. Tarkoituksena oli tehdä viimeisiä jouluostoksia ja kirjoittaa sitten taas yksi sievä Lontoota ylistävä blogiposti. Tästä ei nyt tule sellaista. (Olen tiivistänyt tätä kertomustani, karsinut monta mutkaa ja kommellusta, mutta pelkäänpä että tarina on silti pitkähkö.)

Olisimme voineet varata lennot halpalentoyhtiöltä, mutta vertailin tarjolla olevia lentoja ja päädyin ottamaan hieman kalliimmat lennot jotta olisimme perillä aikaisemmin, ja vastaavasti lähtö kotiin ei olisi heti aamusta. Heh heh.

Lento oli Helsingistä useamman tunnin myöhässä. Ensin kone saapui kentälle myöhässä, sitten meidät lastattiin bussiin ja ajettiin koneelle, sitten seisoimme täpötäydessä bussissa hyvän tovin, sitten kuski kuulutti että viekin meidät takaisin terminaaliin, sitten kuulimme että koneessa on ”hydrauliikkavuoto”. Portilta ei enää päässyt terminaalin puolelle joten syömistä ei saanut. Nälkä oli jo ihan älytön. Lopulta lento lähti, mutta kun voileipäkärry ehti kohdallemme (riville 17), kaikki voileivätkin olivat loppu. Lentoyhtiö tarjosi ystävällisesti ilmaiseksi kupin kammottavaa kahvia.

Perillä yövyimme Grand Royal Hyde Parkissa. Hotellia voin suositella lämpimästi. Ainoat moitteet tulevat hitusen lyhyistä sängyistä (173 cm on ilmeisesti liikaa, sillä jalat eivät sänkyyn oikein mahtuneet) sekä huonosta vedenpaineesta suihkussa. Silti, monessa Lontoon hotellissa yöpyneenä voin sanoa että Grand Royal lunasti lupauksensa hyvin, ja hintakin oli kohtuullinen. Sijainti Hyde Parkin kulmalla oli loistava.

Lontoossa oli sellainen sää kun nyt Helsingissäkin leutona talvena. Hitusen sateli lunta/loskaa/vettä, ja kylmimmillään pakkasta oli kai nelisen astetta. Uutisissa sääolosuhteita kuvailtiin ”äärimmäisiksi”. Katuja suolattiin tauotta, useimmiten suolaa lapioitiin täysin sulille jalkakäytäville. Suolavesi jäykisti lahkeet pohkeisiin asti. Kaupoissa oli jo alet, ja muutama muukin turisti. Ostoslistalla oli kaunis joulukoriste, mutta joulukoristeet oli jo myyty, jäljellä vain halvinta krääsää.

Maanantaina lähdimme hotellilta kohti Heathrow’ta. Ilma oli kirkas, pakkasta oli siinä viitisen astetta. Olimme nähneet uutiskuvia lentokentän kaaoksesta mutta syystä tai toisesta kuvittelimme että tilanne ei kosketa meitä. Jälkeenpäin ajatellen on vaikea muistaa mistä moinen harhakäsitys mahtoi johtua. Tarkistimme ohjeiden mukaan että lentomme on edelleen suunniteltu lähteväksi ajallaan, ja saavuimme reippaina kentälle 3 tuntia ennen lentoa. Kaaos löi kasvoille heti metrosta noustuamme. Pitkät käytävät kohti terminaalia olivat täynnä ihmisiä matkalaukkuineen, osalla oli makuupussit tai matkapatjat, muutamalla näin folioisen lämpöpeiton. Käytävissä oli kylmä.

Terminaalin ulkopuolella jonotimme sisäänpääsyä noin tunnin. Pitkän jonon etenemisen teki entistä hitaammaksi se että moni kuvitteli olevansa erityisessä asemassa, ja tunki jonon sivuilta sisään (yksi suomalaispariskunta ilmoitti olevansa ”business check-in”, mutta en tiedä miten tämä oikeutti härskiin rynnimiseen jo terminaalin ulkopuolella, siellä sitä Vuittonin kassilla paiskittiin köyhälistöä sivummas). Hetkittäin ilmassa oli pakokauhun tuntua kun ihmismassa tunki pieneen eteiseen jossa yksi virkailija tarkisti matkalippuja (sisään pääsi vain jos lento oli virkailijan listalla lennoista joita ei vielä ollut peruttu).

Sisällä tilanne oli vielä huonompi. Etsimme check-in -tiskiä kun meillä kävi vuoden paras tuuri. Suomeen jouluksi matkaava nuoripari kysyi mihin olemme menossa, ja kertoi sitten ettei lennollemme ole vielä tiskiä auki. Jäimme niille sijoillemme odottelemaan, ja hyvä niin. Tuntien seisomisen jälkeen kiipesi lentoyhtiön edustaja tiskille ja huusi että kaikki skandinavian lennot on peruttu; ”hotellit ovat täynnä. Voitte lähteä ulos tai nukkua jonkun hotellin käytävällä, mutta terminaaliin ette voi jäädä!”.

Saimme lapun jossa kehoitettiin soittelemaan aamulla ja kyselemään vapaita lentoja, mutta…

Lumisadetta oli luvattu useammaksi päiväksi.

Ne joiden lennot oli peruttu edellisellä viikolla, olivat saaneet uudet paikat lennoille noin kahdeksan päivän päähän.

Minulla oli kotona pieni poika jolle olin luvannut olla kotona tiistaina, ja jonka päivähoitoa ei enää keskiviikoksi ollut järjestetty.

Koti-ikävä oli hirvittävä.

Joku (ehkä pikkusiskoni) ehdotti että vuokrataan auto. Tässä vaiheessa meitä oli kuusi ihmistä, joista neljä oli minulle vieraita. Joku muu sanoi että auto ei ole huono ajatus. Joku vielä jatkoi että auto olisi hyvä vuokrata maasta jossa tunnetaan talvirenkaiden käsite, ja jossa ratti on oikealla puolella autoa. Yhtäkkiä päätös oli tehty, ja sekalainen joukkomme kiirehti metrolle. Lontoossa asuvat tiesivät minne mennä, ja niinpä suuntasimme Victorialle, josta juoksimme ensimmäiseen bussiin joka vei meidät Doveriin.

Doverista suuntana oli Calais, jonne pääsimme lautalla. Perillä olimme aamuyöstä, ja sataman autovuokraamoiden avautumiseen oli useampi tunti. Mietimme seuraavaa askeltamme ja porukan miehet lähtivät katselemaan satamarakennusta. Kohta kävikin jo käsky että leiri kasaan, poliisit antaa kyydin. Totta tosiaan. Ulkona odotti kaksi hiljaista poliisimiestä ja maija johin kiipesimme kaikkine tavaroinemme. Saimme kyydin rautatieasemalle, ja siellä arvoimme seuraavaksi kohteeksemme Lillen. Tässä vaiheessa päätös tehtiin kai sillä perusteella että kunhan liikumme kohti Helsinkiä.

Laitoin äidille viestin että aiomme kotiin Brysselin kautta lentäen. Äiti vastasi että siellä on kenttä kiinni. Uusi suunnitelma syntyi heti, suuntana Hampuri.

Lillessä olimme rautatieasemalla lippujonossa kun yksi porukasta sai viestin että Pariisin kentät toimivat. Suuntana siis sittenkin Pariisi. Melkoisella rumballa saimme selville että Pariisista oli illalla lähdössä lento Helsinkiin, ja lennolla oli vielä yhdeksän vapaata paikkaa. Ongelmana oli että paikat varataksemme ne piti maksaa heti verkossa.

Seuraa jouluihme; meille vielä edellisenä päivänä vieras mies maksoi lentomme. Koko porukan lennot. Asenne oli että koska lähdimme yhdessä tähän seikkailuun, matkaamme Helsinkiin yhdessä.

Olin kotona tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, vähän yli vuorokauden myöhässä.

En voi oikein vieläkään uskoa että olen kotona. Tänä vuonna en oikein välitä kinkusta ja lahjoista, tärkeintä on että saan olla rakkaideni kanssa, enkä nukkumassa jollakin rautatieasemalla jossain päin eurooppaa.

Äsh, on se kinkku ja lahjatkin tärkeitä!